Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


maanantai, 23. lokakuu 2017

Reykjavik Autumn Marathon

12 maratonin vuoteni huipentui Reykjavikissa kun lokakuun koitos oli edessä. Löysin tämän pienen tapahtuman oikeastaan pikemminkin tutkimalla mielenkiintoisia matkakohteita kuin varsinaisesti etsimällä maratontapahtumia. Reykjavik Autumn Marathon ei ole varsinainen citymaratontyyppinen ratkaisu, vaan aivan pieni, pienen porukan järjestämä tapahtuma, josta vääjäämättä tulee mieleen joulukuinen juoksuni Ålesundissa Norjan rannikolla. Molemmat organisaatiot järjestävät kaksi tapahtumaa vuodessa, vakioporukalla ja vakioajankohtana. Aikainen startti, yhdistetty puolimaraton, jopa maisemat ja kelikin olivat saman tyyppisiä Norjan tapahtuman kanssa. 

 

Saavuimme Reykjavikiin kuten muihinkin maratoneihin on ollut tapana, päivää ennen juoksua. Tällä kertaa luvassa olisi viikon lomailu Islannin jylhissä maisemissa juoksun jälkeen, koko perheen ollessa paikalla. Mukava viikko siis luvassa. Minulle pääfokus oli kuitenkin 42,195 km:n juoksu. Tämän reissun jälkeen olisin vuoden aikana taivaltanut 506 340 kisametriä, reilut 506 km.

Numerolapun nouto paikallisessa Dansport- myymälässä oli helppoa. Tosin paikka ei ollut ihan keskustasta, mutta vuokra-autolla toki pääsi. Heti kävi ilmi, että kaikki olivat tervetulleita tapahtumaan mukaan. Vastaanotto oli erittäin ystävällistä, islantilaiseen tapaan.

 

Juoksun startti oli jo kahdeksalta aamulla, ennen auringonnousua. Se ei haitannut pätkääkään, sillä kolmen tunnin aikaero tarkoitti sitä, että lähdimme matkaan klo 11 Suomen aikaa. Lähtöpaikka noin kuuden kilometrin päässä keskustasta oli pimeällä teollisuusalueella, lämpötilan ollessa noin viisi astetta. Voisi kuvitella että ankeaa oli, mutta tunnelma oli lämmin ja mahtava. Kaikki 60 maratoonaria ja järjestäjät olivat täynnä intoa. Luvassa olisi suuri urheilujuhla.

 

Lähtölaukauksen kajahdettua etenimme melko tasaista ja suoraa reittiä kohti Reykjavikin keskustaa, kiertäen keskustalentokentän ja palaten samaa reittiä takaisin. Tämä reitti kuljettiin identtisenä kahteen kertaan. Usein tällaiset maratonit hiukan kyllästyttävät, mutta täällä ei näin käynyt. Toki toisella kierroksella sain kannustusta perheen saavuttua reitin varrelle ja omat fiilikseni vuoden viimeisille kilometreille olivat silkkaa riemua. Urakka olisi pian tehty.

Ensimmäinen kierros meni loistavasti, suorastaan liiankin helposti ajan ollessa 1.57. Se enteili jopa nelosen alitusta. Toisen kiekan ensimmäinen puolikas piti vauhdin jokseenkin samana, mutta viimeinen kymppi teki pienen retkahduksen, vaikka loppuaika olikin erinomainen 4.15. 

En ole hakenut huippuaikoja koko vuoden aikana, mutta onhan projekti mukava päättää juoksuun, jonka maalissa kaikki on täydellistä, myös aika. Tunteethan siinä meinaavat nousta pintaan. 

 

Kisan huolto oli melko laihaa. Se mitä tarjottiin, oli toki ihan riittävää, mutta jos vertaa toiseen ääripäähän Medocissa huipputarjoiluineen, niin onhan pelkkä Powerade, vesi ja Coca Cola aika vähäistä. Se täytyy kuitenkin todeta, että Kokis maistuu maratonilla erittäin hyvältä ja antaa nopeaa energiaa. Maalissa sentään tarjottiin olutta ja suklaata. Nam!

 

Nyt on 12 maratonia vuoden sisään juostu. Koostan näistä vielä myöhemmin yhdistettyä tarinaa ja saatanpa julkaista kuviakin. Loppukuntotesti on edessä ja uudet suunnitelmat jo muhimassa. Kiitos kaikille jotka ovat auttaneet ja eläneet mukana tässä projektissa. Erityisesti Päivi on auttanut moneen kertaan hölkkäämällä mukana silloin kun lihaksiin on eniten sattunut ja kuuntelemalla tarinoita matkan varrelta, joskus varmasti pitkästyttäviäkin. 

Vaikka projekti on ollut vain minun, haluaisin että muutkin ovat saaneet siitä osansa. Toivon että juoksun inspiraatio tarttuisi muihinkin ja hyvän kunnon tarjoama loistava olotila innostaisi ihmisiä liikkumaan ja huolehtimaan itsestään. Maraton on pitkä juoksu ja paljon vähempikin riittää, alkuun vaikka kilometrin kävely. Pääasia on ettei luovuta, vaan silloinkin kun tuntuu vaikealta lähteä lenkille, repii itsensä liikkeelle huomatakseen että se kannattaa aina.

torstai, 14. syyskuu 2017

Maraton du Medoc - 42 kilometrin bileet

Jos olen odottanut jotain juoksutapahtumaa erityisen paljon, on se ehdottomasti Maraton du Medoc. Jo vuosia olen kuullut juttuja siitä kuinka viininystävät, jotka tykkäävät myös juosta maratoneja, kokoontuvat tänne. Tarinoissa on kerrottu siitä, kuinka viinitilat tarjoilevat parhaita juomiaan ja väki juhlii läpi maratonin. On puhuttu siitä kuinka helteen takia vesi loppuu, joten viini on ainoa nesteytysjuoma ja siitä kuinka matkalla myös syödään ostereita ja vaikka mitä. Tämä oli siis ilman muuta nähtävä. Kun saavuin hakemaan juoksunumeron, aistin heti, että tarinat eivät liioittele yhtään, pikemminkin päin vastoin. Tästä olisi loistavaa aloittaa 11 viikonloppu 12 maratonviikonlopun putkessa.

 

Ilmoittautuminen Medociin ei ollut kaikkein yksinkertaisin operaatio. Jonotuslistaa ei ollut, ei liioin arvontaa. Ainoa tapa päästä sisään oli olla oikella nettisivulla oikeaan aikaan. Pari päivää ja 8500 paikkaa oli täytetty, minä siellä joukossa, numerolla 1183. Kun sitten ajoimme poikani Kasperin kanssa Bordeauxista noin 60km noutamaan tämän numeron, oli fiilis jo siinä mahtava. Ainoa tapa saada numerolappu, oli käydä alueella hakemassa se itse. Normaalien inttersporttien ohella tarjolla oli erikoistapahtumien kojuja, makkarakioskia, olutbaaria ja kadullinen alueen tuottajien viinejä ja herkkuja. Nämä toki ihan rahalla ostettavaksi.

 

Aamu sarasti aikaisin ja uusi ajo Medociin alkoi jo kuuden jälkeen. Meitä oli varoitettu ruuhkista ja siitä, että jopa kaksi tuntia voisi kulua matkaan. No, varoitukset olivat ainakin meidän reitillämme vahvaa liioittelua. Matkaan kului vain reilu tunti. Olimme siis hyvissä ajoin lähtöalueella. Ja se kannatti, tunnelma oli jo noussut korkeuksiin. Ehkäpä yksi syy oli edellisen illan ruokailukarkelot kisakylässä tai sitten tämä tapahtuma vain on kuin paraskin vappujuhla.

Lähtökatu oli täynnä erilaisiin kostyymeihin pukeutuneita juoksijoita. Koska teemana oli tänä vuonna Rock´n roll, oli matkaan laittautunut liuta Elviksiä, Beatleseja, Freddymercureja ja muita suurstaroja. Toki matkassa oli myös Eiffeltorni, flyygeli ja vaikka kuinka monta kitaraksi pukeutunutta. Itse olin mielestäni ihan asiaankuuluva kokkitakissa ja korkeassa kokin hatussani. Tarvitsevathan rokkistaratkin ruokaa.

 

Kymmenen minuuttia ennen lähtöä alkoi show, jollaista ei maratoneissa niin usein näe. Bändi nostettiin lavalla soittaen noin kymmenen metrin korkeuteen ja sen alla esiintyi köysiakrobaatteja. Lähdön kajahtaessa ilmaan ammuttiin valtavasti paperisilppua lähtötorvien pauhatessa korviahuumaavasti. Mitähän tästä vielä tulisikaan?

Ensimmäinen kilometri oli aivan kuin missä tahansa suuressa maratontapahtumassa. Ahdasta oli ja jono eteni todella hitaasti. Onneksi ensimmäinen viinitila oli jo kilometrin kohdalla, joten huoltopistettä ei tarvinnut liian kauan odottaa. Toisessa kilometrissä olikin sitten pikku aamiaisleivonnaista, kolmannessa taas viiniä. Alue on punaviineistään kuuluisaa, joten maistiaiset olivat läpi matkan, paria poikkeusta lukuunotamatta, nimenomaan punkkua. Ja näitä tastingejä oli ainakin 20, osa kertakäyttömukeista, osa viinilaseista tarjottuna. Koska ilma ei ollut kovin helteinen, riitti myös vesi ja sitä olikin tarjolla todella kiitettävästi, puolen litran pulloissa.

 

Ruokahuollosta ei medocilaisia voi moittia liioin. Kun normaalisti tarjolla on banaania, ei sitä täälläkään unohdettu. Mukaan oli kuitenkin ympätty myös appelsiinia ja omenaa. Toki lisäksi oli tarjolla rusinoita, rypäleitä, suolapähkinöitä, sipsejä, erilaisia keksejä, patépatonkipaloja. Ja näitä huoltopisteitä oli ainakin yhtä paljon kuin viinitiloja, riittävästi siis. 39 kilometrin kohdalla kuitenkin pamahti kunnolla. Huoltopisteen pöytä notkui vasta-avattuja ostereita, joita sopi maistella sitruunan ja valkoviinin kera. Vain kilometri tästä ja vuorossa oli grillattua entrecotea, härän välikyljystä, juuri sopivan mediumiksi kypsennettynä. Kilometri ennen maalia oli viimeisen viinin vuoro ja maliintulolahjaksi sai mitalin viereen pullollisen punaviiniä puulaatikkoon pakattuna.

 

Myös ohjelmaa matkalla riitti. En laskenut bändien ja muiden esiintyjien määrää, mutta oli niitä varmasti yli 30. Mieleen jäi ennen kaikkea nainen, joka soitti viulua ja lauloi jotain omituista laulua samalla. Annoin lentopusun, sain takaisin hymyn.

 

Miten juoksu ja viininjuonti sitten sopivat toistensa kavereiksi? Luulisi että hapan viini tökkäisee vatsasta takaisin kuin trampoliinista, mutta ei. Ei sinne päinkään. Tosin ainakin itse join runsaasti myös laimentavaa vettä, sillä jokaisen tarjotun viinin äärellä vietin tovin maistellen. Kun maraton on kuin 42 kilometriä pitkät bileet, ei siinä ehdi tylsistyä. Usein tulee jossain vaiheessa seinä vastaan, mutta täällä vain odotti, että mitäpä seuraavaksi. Terveellistä tai ei, niin hauskaa ainakin. 

 

Aikaa tuhlasin maisteluissa varmaan yhteensä puolisen tuntia, sillä ensimmäistä kertaa maratoonarin urallani ylitin viiden tunnin rajan. En usko että maailman kovimmat maratoonarit tulevat tänne juoksemaan, vaikka voittaja pinkookin joka vuosi reippaasti alle kolmen tunnin. Oma sijoitukseni oli tuhannen luokkaa, kun se yleensä tämän kokoluokan juoksuissa on 4000. Suuri massa tuli siis takanani maaliin ja voipa olla, että siellä ne bileet vasta olivatkin.

Jos inhoat juoksemista, mutta pidät viinistä, mene Medociin juoksemaan. Jos inhoat viiniä, mutta rakastat juoksemista, mene Medociin juoksemaan. Jos nautit sekä juoksemisesta, että viinistä, on tämä tapahtuma unelmiesi täyttymys!

 

  

sunnuntai, 13. elokuu 2017

Helsinki City Marathon

Kuuden viikon tauon jälkeen tuntui taas mahtavalta päästä lähtöviivalle. HCM on vieläpä kotikisani ja ainoa, jossa olen juossut useammin kuin kerran. Päivän tapahtuma oli siinä mielessä historiallinen, että täällä juostiin ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa loppukesästä. Ensi vuonna mennään keväälle juoksun toukokuisen ”superpäivän” merkeissä, jossa on samana päivänä maraton, puolikas, vitonen, minimaraton ja vieläpä viestikin. 37 vuoden elokuun puolivälin stadilaisen maratonjuoksun putki menee nyt poikki. Perheemme on edustanut ansiokkaasti, sillä isäni juoksi aikanaan viisi ensimmäistä Helsinki City Maratonia, setäni on juossut täällä niinikään useamman kerran ja minäkin jo yhdeksän kertaa, mukaanlukien tämä viimeinen nykymuotoinen HCM.

 

Elokuun 12. 2017 oli ikimuistoinen kelinsä puolesta, joten siinäkin jäi muisteltavaa. Kokeneimmatkaan maratoonarit eivät muistaneet kisan jälkeen vastaavaa. Startti ammuttiin kello 15 ja aurinko paistoi mukavasti, lämpötila vähän reilut 20. Ilmassa oli reippaasti kosteutta, joten hiki puski nopeasti pintaan. Vähitellen keli lämpeni hellelukemiin ja ilmankosteus lisääntyi, ainakin hien määrästä päätellen. Kova keli, mutta ihan mukava. Sitten alkoi tapahtua. Kello 19 saapui Kiira- myrsky päälle ja puhalsi paikoin tuulta 30 metriä sekunnissa ja vettä kuin saavista kaataen, osin vaakaan. Ukkonen toi mukanaan oman mausteensa välähdyksineen jyrinöineen. Puita kaatuili reitille, roskiksia lenteli ja juomamukit saivat kyytiä. Onneksi kenellekään ei sattunut mitään, vaikka lähellä taisi muutamaan otteeseen olla. Omassa juoksussani tuo sade alko Lauttasaaren sillan loppupäässä. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten lopulta myrsky teki omaan juoksuuni vain hyvää.

 

Tällä kertaa lähdin juoksemaan 4.30 jäniksenä, yhtenä viiden porukassa. Paikka on haastava, sillä koko matka pitäisi jaksaa tasaista vauhtia, notkahduksiin ei juurikaan ole varaa ja toisaalta yllättävät voimanpuuskatkin pitäisi pitää kurissa. Jaksoin tätä 34 kilometriä, jolloin oli pakko ottaa jänislippu selästä ja päästää muut jänikset jatkamaan keskenään. Kaksi kilometriä myöhemmin ymmärsin mistä pieni hyytymiseni johtui ja sain bajamajasta siihen helpotuksen. Yllättäen voimani palasivat lyhyen istahduksen aikana ja aloin ottaa karanneita jäniskumppaneita kiinni. Aivan en siinä onnistunut, mutta oma loppuaikani oli silti tasan 4.30, reilu minuutti alkuperäisen suunnitelman perässä. Ei ihan huonosti, varsinkin kun viimeistä edellinen kilometrini oli koko kisan nopein.

Juoksu tuntui kokonaisuutena erinomaiselta. Vaikka välillä hyydyinkin hiukan, kuten asiaan kuuluu, sain viimeisellä vitosella sellaisen buustin, ettei paremmasta väliä. Tuntui että juoksin kuin maailmanennätysmenijä. Minnekään ei sattunut ja voimaa riitti. Kun tulin maaliin, olin aidosti hyvällä tuulella. Tavoitteeni on aina tulla maaliin tyytyväisenä ja tällä kertaa se todellakin toteutui. Lisää tätä vielä kahteen seuraavaan starttiin Medocissa ja Reykjavikissa.

 

Tämä HCM oli oman maratoonarin urani 25:s täysmaraton. Tälle 12 kuukauden urakalle se oli numero 10. Ensimmäiseni juoksin vuonna 2006, joten keskivauhti on ollut noin 2,5 maraa vuodessa, tosin tämä viimeinen vuosi nostaa keskiarvoa aikalailla. Kaikki juoksuni olen tahkonnut neljän ja viiden tunnin väliin, lukuunottamatta yhtä nelosen alitusta Budapestissä 2010. Aina välillä tulee pohdittua, että onko tässä mitään järkeä. Toisaalta jos tässä jotain harrastaa, niin ei tämä kestävyysliikunta ihan tyhmimmästä päästä ole. Kun ikää tulee lisää, mutta ajat säilyvät samoina, on kai suhteellinen kunto aina vain parempi. Ehkä se on lopulta aika hyvä vaihtoehto, ainakin parempi kuin moni muu. Kohdallani tapahtumiin osallistuminen kannustaa myös harjoittelemaan, joten vaikka joka juoksun jälkeen saattaakin tuntua siltä ettei enää, niin jo seuraavana aamuna on uudet suunnitelmat. Kohti Medocia siis, enää neljä viikkoa odotusta!

 

tiistai, 11. heinäkuu 2017

PAAVO NURMI MARATHON

12 maratonin sarjani on ehtinyt jo loppuhuipennusten kynnykselle. Vuoden yhdeksäs maraton oli tapahtuma, jonne olen jo parina aiempana vuonna meinannut lähteä koko matkalle, mutta valinnut kuitenkin puolikkaan. Koska Paavo Nurmi juostaan kahden lähes identtisen kierroksen mittaisena, oli koko reitti siis jokseenkin tuttu. Startti Turun keskustasta, Kaupunginteatterin edustalta, pieni kiekka kaupungilla, esimerkiksi tori ohittaen, Turun sataman kautta Ruissaloon ja sieltä takaisin. Jos vertaa tapahtumaa moneen muuhun näkemääni, niin kyllähän täällä riittää nähtävää: Turun linna, Aurajoki, Tuomiokirkko, Föri, Turun tori, Suomen Joutsen… niin ja maratoonarit ovat nähneet nyt myös Ruisrockin viikkoa ennen itse festaria. Isolta näytti. Vielä ei mitään kuitenkaan kuulunut.

 

Tapahtumapäivä osui tänä vuonna heinäkuun ensimmäiselle päivälle. Sääennuste ei ehkä ollut ihan paras, mutta eipä ollut myöskään ensimmäinen kerta kun se oli väärässä. Starttihetkellä paistoi aurinko ja lämpöä oli sopiva parisenkymmentä. Matkan varrella pilvet toivat armahtavaa viilennystä ja maaliin tuullessani, 4.40 kohdalla olikin jo aivan pilvistä, mutta yhä sateetonta. Olosuhteet olivat kesäisen mukavat joten reitin alkuun ja loppuun, kaupunkialueelle oli kerääntynyt paljon väkeä seuraamaan tätä ja muita saman viikonlopun tapahtumia.

 

Tämän vuoden Paavo Nurmi marathon oli jo tapahtuman 26. vuosikerta. Ei siis ihme että homma tuntuu Turussa toimivan varsin osaavasti. 3000 juoksijaa kympillä, puolikkaalla ja koko marathonilla mahtuivat helposti alueelle. Kympin lähtö oli vieläpä viisaasti neljän tunnin kohdalla, joten lopussa viimeinen maratoonari ja viimeinen kympin taivaltaja pääsivät suunnilleen samaan maalintulohetkeen. Kisatoimisto on aivan lähtöalueen vieressä, samoin stadiontilat, joissa on myös tavaransäilytys, josta ehkä ainoa pikku miinus ja kehittämisehdotus. Kun on kiertänyt suuria ja pieniä tapahtumia ympäriinsä niin tuntuu kovin suomalaisen kansankotimaiselta, ellei suorastaan sinisilmäiseltä jättää reput stadionin penkeille, vain näennäisen valvonnan varaan. Ei sinne toki kuulukaan mitään arvokasta jättää, vartioitu tai ei, mutta ehkä nykymaailmassa kannattaisi tämän kokoluokan tapahtumassa varautua kaikenlaiseen ikäväänkin. Ikävä kyllä.

Stadionin sisääntulotasolla oli myös ruokatarjoilu, jossa erityismaininnan saa Varsinaissuomen vihannesviljelijät kurkkuineen ja tomaatteineen. Ihan parasta maratonin jälkeen ottaa suuhunsa happaman makea kotimainen tomaatti. Kiitos sinne. Koko huolto toimi muutenkin oivallisesti. Ensimmäistä kertaa pysähdyin myös ensiapupisteellä kun nännilaastari oli irronnut ja nänni saanut vuotavan hankauman. Apu löytyi ja matka jatkui.

 

Lähdin juoksuun ajatuksella: ”neljä tuntia puhki”. No, turhaan yritin. Alan pikemminkin palata tähän neljän ja puolen tunnin maratoonari- ajatukseen. Eikä siinä mitään. Lähdin kuitenkin neljän tunnin jänisten matkaan ja taisin tehdä siinä virheen. Alku oli liian kova; sen kertoi ranteesta Polarilla napattu keskisyke, joka puolivälissä kieppui 150 tuntumassa. Taitaa olla liikaa muutamaa kuukautta alle viisikymppiselle, sillä ensimmäisen puolikkaan 2.05 vaihtui toisen osan tuskaiseksi 2.35:ksi. Vaikka en aikaa varsinaisesti yritäkään, niin onhan se nyt kumma ettei tällä treenimäärällä pääse kahta kiekkaa samaan tahtiin.

 

Kevät ja alkukesä ovat olleet toki melko raskaita. Aloitin urakan Helsingissä Helsinki city runilla, toukokuun puolivälissä. Siitä vain viikko Oulun Terwaan, tästä viikko Nuts Karhunkierrokseen 31km Rukalla, josta puolestaan jopa kaksi viikkoa Helsinki half maratonille. Sen jälkeen meni vain viikko Forssan suvi-iltaan ja kaksi tähän Turun tapahtumaan. Nyt taidan hiukan lepuuttaa, jotta jaksan vielä kolme seuraavaa: Helsinki City Marathonin, Maraton du Medocin ja Reykjavik Autmn Marathonin. 

Uskon että levossa kunto paranee ja kaipaan toisaalta myös lyhyitä, hiukan kovempitempoisia lenkkejä. Parin viikon chillailun jälkeen on muutama viikko aikaa intervalleihin, pyöräilyyn, uimiseen, halonhakkuuseen… ja nukkumiseen.

maanantai, 26. kesäkuu 2017

Forssan Suvi-Ilta

Forssan Suvi-ilta on tapahtuma, jonne osallistumista olen jo pitkään harkinnut. Tapahtumaa on kehuttu melkein joka yhteydessä, kun siitä vain on tullut puhe ja kun juoksutapahtuman nimi muistuttaa pikemminkin maalaismarkkinoiden nimeä, on se pakko nähdä ja kokea. Kun menet juoksemaan lähes minne vain, on nimessä mukana sana ”maraton”. Forssassa, tai Vorssassa, kuten se kuuluu paikallisten mukaan ääntää, ei viitata kuitenkaan juoksuun, joten pitää vain tietää mistä on kyse.

 

Forssan Suvi-ilta oli juoksusarjani kahdeksas maraton. Edellisen aika oli ollut sen verran hyvä, että ajatus neljän tunnin alittamisesta häilyi jossain mielen sopukoissa. Reitti olisi melko helppo, sillä liikoja nousuja tai laskuja ei tähän perinteiseen Hämäläistapahtumaan mahtuisi. Kuuma keli murskasi kuitenkin haaveen urani toisesta nelosen alituksesta, mutta alle viiteen pääsisin varmuudella. Yli viittä tuntia ei vielä ole koskaan mennyt, tosin olen melko varma että sekin on edessä, todennäköisesti ainakin syyskuisella Medocin maratonilla.

Ennakkotiedoissa on lukenut, että Suvi-illan yleisö on jopa riehakasta, joten tunnelmaa ja kannustusta riittäisi. Tätä en suorastaan havainnut normaalia enempää, mutta paikalla oleva yleisö oli kyllä varsin mukavan oloista. Erityisesti paluumatkan omakotitaloalueelle oli pystytetty kisastudioita, joissa erilaiset porukat viettivät mukavaa lauantaipäivää tai alkuiltaa.

 

Olin valmistautunut juoksuun mielestäni hyvin. Tankkaus oli onnistunut ja lepoakin tarpeeksi takana. Päätin lähteä neljän tunnin jänisten matkaan ja suunnitelma oli ohittaa heidät ennen loppua. Toisin kuitenkin kävi, sillä Forssan Suvi-ilta olikin kohdallani yllättävä. Sain jälleen kerran kokea, että maratonin juoksussa mikään ei ole ennalta päätettävissä. Puolivälin aikani oli sentään vielä ihan hyvä 2.03. Toinen puolikas olikin sitten luku sinänsä.

 

Ongelmani alkoivat kummallisesti jo alkukilometreillä. Jostain kumman syystä kone ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin toivotusti, vaan päässä alkoi pyöriä ja kaikki keskittyminen meni siihen, että pysyin ylipäätään tolpillani. Pelastuksen toi ensimmäinen juomapiste noin viiden kilometrin paikkeilla. Pysähdyin siinä ja join kaikessa rauhassa. Se auttoi ja seuraavat 30 km oli aivan normaalia maratonjuoksua, kunnes vatsa päätti toisin. 

Tässä hellejuoksussa olin juonut erittäin runsaasti ja huollon tarjoama urheilujuoma, Dexal ei ehkä sopinut minulle parhaiten. Vatsassa kiersi ja väänsi niin, että aloin etsiä kuumeisesti Bajamajaa. Siinä vaiheessa niitä ei kuitenkaan löytynyt. 37 km kohdalla vatsanväänne alkoi olla jo lähes sietämätöntä. Neuvokas maratoonari punnitsi vaihtoehtoja: Laskeako housuun? EI! Mennäkö puskaan? Ei ehkä sentään! Koputtaako jonkun oveen? Jep!

Pelastava piha oli 39 km kohdalla, jossa isohko porukka oli pystyttänyt kisastudion. Pyysin lupaa lainata hiukan wc-tiloja ja sain sen. Kiitos ystävälliselle forssalaisporukalle tästä, toivottavasti toin palan lisähauskuutta iltaanne. Julkisuudestani oli tässä se ilo, että rouva sai nimmarini ja kuvan kännykkäänsä poseeraamassa helpottunut ilme kasvoillani. Tässä tilanteessa auttoi vain huumori, jota todellakin tarvittiin. Ehdotin ettei porukka ainakan tekisi reseptiikkani mukaisia ruokia, joita itse olin syönyt. Seuraus siitä johti tieni heidän vessaansa.

Pääsin lopulta kunnialla maaliin, mutta jopa 4.30 jänis oli saapunut ensin.

 

Suvi-ilta on tapahtumana varsin hauska. Hämäläisen rentoa meininkiä kelpaa seurata ja tapahtuman järjestelyt olivat varsin mallikkaat. Juomapisteitä oli tarpeeksi, numeroiden nouto jouhevaa ja opastuskin riittävää. No, ehkä täälläkin viimeiset juoksijat, joihin itsekin lukeuduin  joutuivat menemään viime kilometrit muun liikenteen kanssa samoilla väylillä.

Reitti oli Forssassa varsin simppeli. Pienen kaupunkikierroksen jälkeen juostiin suoraa maantietä noin kymmenen kilometriä, palattiin muutaman koukkauksen kautta takaisin ja siitä sitten uudelleen samalle kierrokselle ja lopuksi urheilupuiston stadionin maalikierrokselle. Myötätuulinen, helteinen Tammelan suora oli varsin kuumottava kokemus ja varsinkin ensimmäisen kierroksen liikenneruuhka heti juoksijoiden vieressä oli hiukan tylsä, mutta ymmärrettävästi liikenteenkin pitää soljua, vaikka maraton järjestetäänkin. 

 

Forssassa tarjottiin myös ruoka juoksun jälkeen. Samalla tarjottiin yhteistyökumppaneiden tuotteita. Ateria oli katettu jäähalliin, jossa oli myös tapahtumalava palkintojenjakoineen ja myös numeroiden nouto ennakko-ohjelmineen. Pieni jäähalli toimi hyvin tällaiseen vaikka juoksun jälkeen jyrkkien rappusten laskeutuminen kaukaloon ei ehkä helpointa olekaan. Ja ruoka oli lisäksi varsin hyvää.

 

Kokonaisuutena Suvi-ilta oli ihan mallikas tapahtuma. Maratonin lisäksi juostut kymppi ja puolikas lisäsivät väkimäärän reiluun kahteentuhanteen, joten ihan pikkutapahtuma ei tämäkään ole. Urheilupuiston tilat toimivat hyvin ja riittävä määrä väkeä töissä takasi kaiken toimivuuden. Nyt on Vorssa koettu ja katse on jo Paavo Nurmi- maratonissa. Jospa ilma olisikin vähän viileämpi ja voisin taas hakea neljän tunnin haamurajan alitusta.