Kuuden viikon tauon jälkeen tuntui taas mahtavalta päästä lähtöviivalle. HCM on vieläpä kotikisani ja ainoa, jossa olen juossut useammin kuin kerran. Päivän tapahtuma oli siinä mielessä historiallinen, että täällä juostiin ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa loppukesästä. Ensi vuonna mennään keväälle juoksun toukokuisen ”superpäivän” merkeissä, jossa on samana päivänä maraton, puolikas, vitonen, minimaraton ja vieläpä viestikin. 37 vuoden elokuun puolivälin stadilaisen maratonjuoksun putki menee nyt poikki. Perheemme on edustanut ansiokkaasti, sillä isäni juoksi aikanaan viisi ensimmäistä Helsinki City Maratonia, setäni on juossut täällä niinikään useamman kerran ja minäkin jo yhdeksän kertaa, mukaanlukien tämä viimeinen nykymuotoinen HCM.

Elokuun 12. 2017 oli ikimuistoinen kelinsä puolesta, joten siinäkin jäi muisteltavaa. Kokeneimmatkaan maratoonarit eivät muistaneet kisan jälkeen vastaavaa. Startti ammuttiin kello 15 ja aurinko paistoi mukavasti, lämpötila vähän reilut 20. Ilmassa oli reippaasti kosteutta, joten hiki puski nopeasti pintaan. Vähitellen keli lämpeni hellelukemiin ja ilmankosteus lisääntyi, ainakin hien määrästä päätellen. Kova keli, mutta ihan mukava. Sitten alkoi tapahtua. Kello 19 saapui Kiira- myrsky päälle ja puhalsi paikoin tuulta 30 metriä sekunnissa ja vettä kuin saavista kaataen, osin vaakaan. Ukkonen toi mukanaan oman mausteensa välähdyksineen jyrinöineen. Puita kaatuili reitille, roskiksia lenteli ja juomamukit saivat kyytiä. Onneksi kenellekään ei sattunut mitään, vaikka lähellä taisi muutamaan otteeseen olla. Omassa juoksussani tuo sade alko Lauttasaaren sillan loppupäässä. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten lopulta myrsky teki omaan juoksuuni vain hyvää.

Tällä kertaa lähdin juoksemaan 4.30 jäniksenä, yhtenä viiden porukassa. Paikka on haastava, sillä koko matka pitäisi jaksaa tasaista vauhtia, notkahduksiin ei juurikaan ole varaa ja toisaalta yllättävät voimanpuuskatkin pitäisi pitää kurissa. Jaksoin tätä 34 kilometriä, jolloin oli pakko ottaa jänislippu selästä ja päästää muut jänikset jatkamaan keskenään. Kaksi kilometriä myöhemmin ymmärsin mistä pieni hyytymiseni johtui ja sain bajamajasta siihen helpotuksen. Yllättäen voimani palasivat lyhyen istahduksen aikana ja aloin ottaa karanneita jäniskumppaneita kiinni. Aivan en siinä onnistunut, mutta oma loppuaikani oli silti tasan 4.30, reilu minuutti alkuperäisen suunnitelman perässä. Ei ihan huonosti, varsinkin kun viimeistä edellinen kilometrini oli koko kisan nopein.

Juoksu tuntui kokonaisuutena erinomaiselta. Vaikka välillä hyydyinkin hiukan, kuten asiaan kuuluu, sain viimeisellä vitosella sellaisen buustin, ettei paremmasta väliä. Tuntui että juoksin kuin maailmanennätysmenijä. Minnekään ei sattunut ja voimaa riitti. Kun tulin maaliin, olin aidosti hyvällä tuulella. Tavoitteeni on aina tulla maaliin tyytyväisenä ja tällä kertaa se todellakin toteutui. Lisää tätä vielä kahteen seuraavaan starttiin Medocissa ja Reykjavikissa.

Tämä HCM oli oman maratoonarin urani 25:s täysmaraton. Tälle 12 kuukauden urakalle se oli numero 10. Ensimmäiseni juoksin vuonna 2006, joten keskivauhti on ollut noin 2,5 maraa vuodessa, tosin tämä viimeinen vuosi nostaa keskiarvoa aikalailla. Kaikki juoksuni olen tahkonnut neljän ja viiden tunnin väliin, lukuunottamatta yhtä nelosen alitusta Budapestissä 2010. Aina välillä tulee pohdittua, että onko tässä mitään järkeä. Toisaalta jos tässä jotain harrastaa, niin ei tämä kestävyysliikunta ihan tyhmimmästä päästä ole. Kun ikää tulee lisää, mutta ajat säilyvät samoina, on kai suhteellinen kunto aina vain parempi. Ehkä se on lopulta aika hyvä vaihtoehto, ainakin parempi kuin moni muu. Kohdallani tapahtumiin osallistuminen kannustaa myös harjoittelemaan, joten vaikka joka juoksun jälkeen saattaakin tuntua siltä ettei enää, niin jo seuraavana aamuna on uudet suunnitelmat. Kohti Medocia siis, enää neljä viikkoa odotusta!