105 kierrosta juoksua ja puolikas vielä päälle kuulostaa aika rajulta urakalta. Se on silti juuri saman mittainen matka kuin mikä tahansa marathon, missä tahansa lokaatiossa juostuna, 42km195m. 12 maratonin urakkani neljäs rupeama oli Porin Karhuhallissa juostu APK hallimaraton. Etukäteen ajateltuna aivan hullun hommaa, mutta juoksun aikana kävi ilmi, että on siinä saman reitin loputtomassa tahkoamisessa muutakin hyvää kuin se, ettei ainakaan pääse eksymään.

Juoksu alkoi 195 metriä ennen maliviivaa, suunnilleen kahdensadan metrin juoksijoiden starttipaikalta. Ero pikapyrähdykseen oli se, että matka jatkui, jatkui ja jatkui. Eikä vauhtikaan ihan samaa tainnut olla. Kuitenkin maalialueella oleva laskuri oli armollinen, sillä jokainen saavutettu täysi kierros antoi edellistä pienemmän lukeman. Varsinkin alkumatka taittui vauhdikkasti ja tuntui siltä, että tästähän selvitään, vieläpä huippuajalla. Puolimatkan jälkeen, kun kierroslukema oli vieläkin viidenkymmenen hujakoilla, alkoi totuus nostaa päätään: maraton on aina maraton, juostiin se sitten missä tahansa. Vauhti hidastui, kuten muuallakin. Syke nousi, kuten muuallakin. Jalkoihin tuli kramppeja, kuten muuallakin. Ja samalla, maali lähestyi kierros kierrokselta ja kilometri kilometrilta…kuten muuallakin. Mutta loppuaika oli kohdallani sen saman 4.50 kuin kolmessa aikaisemmassakin juoksussa.

Tämä oli ensimmäinen hallimaratonini, muttei välttämättä viimeinen. Kun ulkona on pimeää, märkää ja kylmää, ovat hallin olosuhteet puolestaan varsin tasaiset. Jatkuva 17 asteen tasalämpö, tuulettomuus, taattu sateeton keli ja erittäin stabiili reittiprofiili takaavat osaltaan sen että maratoonari voi valmistautua ja keskittyä oman tekemiseensä. Etukäteen on helppoa suunnitella vauhtinsa ja sen tarkkailu vasta helppoa onkin. Eri juttu sitten, että jaksaako suunnitelmassa pysyä.

400 metrin sykli on katu- ja maantiemaratoneihin tottuneelle lyhyt. Jos normaalisti pääsee juomaan, syömään tai vaikka tarpeilleen neljän-viiden kilometrin välein, on radalla huoltoa tarjolla käytännössä koko ajan. Ei välttämättä huono asia, varsinkaan viimeisillä kilometreillä. Porissa huolto oli hoidettu varsin mallikkaasti, joten siinäkin suhteessa homma toimi.

Tässä lyhyessä kierroksessa on toki huonokin puolensa. Maisema ei pahemmin vaihtele ja se betonimaalaus takakaarteessa tulee kovinkin tutuksi. Onneksi hallissa pelattiin kuitenkin jalkapalloa, joten ympärillä oli sentään muutakin kuin betoniseinät.

Kun samansuuntaista kaarretta juostaan tuntikaupalla, saattaa se tuntua jaloissa. En ole varma olisinko kärsinyt polvivaivoista muualla, mutta täällä sisäkaarteen puoleiselle, vasemmalle polvelle joutui pari kertaa mainitsemaan, ettei tarvitsisi vihmoa. No tottelihan se.

Juoksin Poria edeltävän maratonin Kanarialla vain kaksi viikkoa aikaisemmin. Pelko siitä, että palautumisaika olisi liian lyhyt, oli olemassa. Olin toki levännyt ja ottanut varsin lungisti koko kahden viikon pätkän, mutta ehkä se sittenkin tuntui, ei niinkään fyysisenä kipuna, kuin energiatason hiipumisena. Onneksi mukana matkassa oli minua valmentanut Lari, joka jaksoi tsempata koko matkan ja olla vielä kuskina paluumatkan pidemmän pätkän. Nyt on aika levätä ja alkaa valmistautua seuraavan reissuun, maaliskuun alun Maltan marathoniin.