Saavuimme Reykjavikiin kuten muihinkin maratoneihin on ollut tapana, päivää ennen juoksua. Tällä kertaa luvassa olisi viikon lomailu Islannin jylhissä maisemissa juoksun jälkeen, koko perheen ollessa paikalla. Mukava viikko siis luvassa. Minulle pääfokus oli kuitenkin 42,195 km:n juoksu. Tämän reissun jälkeen olisin vuoden aikana taivaltanut 506 340 kisametriä, reilut 506 km.

Numerolapun nouto paikallisessa Dansport- myymälässä oli helppoa. Tosin paikka ei ollut ihan keskustasta, mutta vuokra-autolla toki pääsi. Heti kävi ilmi, että kaikki olivat tervetulleita tapahtumaan mukaan. Vastaanotto oli erittäin ystävällistä, islantilaiseen tapaan.

Juoksun startti oli jo kahdeksalta aamulla, ennen auringonnousua. Se ei haitannut pätkääkään, sillä kolmen tunnin aikaero tarkoitti sitä, että lähdimme matkaan klo 11 Suomen aikaa. Lähtöpaikka noin kuuden kilometrin päässä keskustasta oli pimeällä teollisuusalueella, lämpötilan ollessa noin viisi astetta. Voisi kuvitella että ankeaa oli, mutta tunnelma oli lämmin ja mahtava. Kaikki 60 maratoonaria ja järjestäjät olivat täynnä intoa. Luvassa olisi suuri urheilujuhla.

Lähtölaukauksen kajahdettua etenimme melko tasaista ja suoraa reittiä kohti Reykjavikin keskustaa, kiertäen keskustalentokentän ja palaten samaa reittiä takaisin. Tämä reitti kuljettiin identtisenä kahteen kertaan. Usein tällaiset maratonit hiukan kyllästyttävät, mutta täällä ei näin käynyt. Toki toisella kierroksella sain kannustusta perheen saavuttua reitin varrelle ja omat fiilikseni vuoden viimeisille kilometreille olivat silkkaa riemua. Urakka olisi pian tehty.

Ensimmäinen kierros meni loistavasti, suorastaan liiankin helposti ajan ollessa 1.57. Se enteili jopa nelosen alitusta. Toisen kiekan ensimmäinen puolikas piti vauhdin jokseenkin samana, mutta viimeinen kymppi teki pienen retkahduksen, vaikka loppuaika olikin erinomainen 4.15. 

En ole hakenut huippuaikoja koko vuoden aikana, mutta onhan projekti mukava päättää juoksuun, jonka maalissa kaikki on täydellistä, myös aika. Tunteethan siinä meinaavat nousta pintaan. 

Kisan huolto oli melko laihaa. Se mitä tarjottiin, oli toki ihan riittävää, mutta jos vertaa toiseen ääripäähän Medocissa huipputarjoiluineen, niin onhan pelkkä Powerade, vesi ja Coca Cola aika vähäistä. Se täytyy kuitenkin todeta, että Kokis maistuu maratonilla erittäin hyvältä ja antaa nopeaa energiaa. Maalissa sentään tarjottiin olutta ja suklaata. Nam!

Nyt on 12 maratonia vuoden sisään juostu. Koostan näistä vielä myöhemmin yhdistettyä tarinaa ja saatanpa julkaista kuviakin. Loppukuntotesti on edessä ja uudet suunnitelmat jo muhimassa. Kiitos kaikille jotka ovat auttaneet ja eläneet mukana tässä projektissa. Erityisesti Päivi on auttanut moneen kertaan hölkkäämällä mukana silloin kun lihaksiin on eniten sattunut ja kuuntelemalla tarinoita matkan varrelta, joskus varmasti pitkästyttäviäkin. 

Vaikka projekti on ollut vain minun, haluaisin että muutkin ovat saaneet siitä osansa. Toivon että juoksun inspiraatio tarttuisi muihinkin ja hyvän kunnon tarjoama loistava olotila innostaisi ihmisiä liikkumaan ja huolehtimaan itsestään. Maraton on pitkä juoksu ja paljon vähempikin riittää, alkuun vaikka kilometrin kävely. Pääasia on ettei luovuta, vaan silloinkin kun tuntuu vaikealta lähteä lenkille, repii itsensä liikkeelle huomatakseen että se kannattaa aina.

Ilmoittautuminen Medociin ei ollut kaikkein yksinkertaisin operaatio. Jonotuslistaa ei ollut, ei liioin arvontaa. Ainoa tapa päästä sisään oli olla oikella nettisivulla oikeaan aikaan. Pari päivää ja 8500 paikkaa oli täytetty, minä siellä joukossa, numerolla 1183. Kun sitten ajoimme poikani Kasperin kanssa Bordeauxista noin 60km noutamaan tämän numeron, oli fiilis jo siinä mahtava. Ainoa tapa saada numerolappu, oli käydä alueella hakemassa se itse. Normaalien inttersporttien ohella tarjolla oli erikoistapahtumien kojuja, makkarakioskia, olutbaaria ja kadullinen alueen tuottajien viinejä ja herkkuja. Nämä toki ihan rahalla ostettavaksi.

Aamu sarasti aikaisin ja uusi ajo Medociin alkoi jo kuuden jälkeen. Meitä oli varoitettu ruuhkista ja siitä, että jopa kaksi tuntia voisi kulua matkaan. No, varoitukset olivat ainakin meidän reitillämme vahvaa liioittelua. Matkaan kului vain reilu tunti. Olimme siis hyvissä ajoin lähtöalueella. Ja se kannatti, tunnelma oli jo noussut korkeuksiin. Ehkäpä yksi syy oli edellisen illan ruokailukarkelot kisakylässä tai sitten tämä tapahtuma vain on kuin paraskin vappujuhla.

Lähtökatu oli täynnä erilaisiin kostyymeihin pukeutuneita juoksijoita. Koska teemana oli tänä vuonna Rock´n roll, oli matkaan laittautunut liuta Elviksiä, Beatleseja, Freddymercureja ja muita suurstaroja. Toki matkassa oli myös Eiffeltorni, flyygeli ja vaikka kuinka monta kitaraksi pukeutunutta. Itse olin mielestäni ihan asiaankuuluva kokkitakissa ja korkeassa kokin hatussani. Tarvitsevathan rokkistaratkin ruokaa.

Kymmenen minuuttia ennen lähtöä alkoi show, jollaista ei maratoneissa niin usein näe. Bändi nostettiin lavalla soittaen noin kymmenen metrin korkeuteen ja sen alla esiintyi köysiakrobaatteja. Lähdön kajahtaessa ilmaan ammuttiin valtavasti paperisilppua lähtötorvien pauhatessa korviahuumaavasti. Mitähän tästä vielä tulisikaan?

Ensimmäinen kilometri oli aivan kuin missä tahansa suuressa maratontapahtumassa. Ahdasta oli ja jono eteni todella hitaasti. Onneksi ensimmäinen viinitila oli jo kilometrin kohdalla, joten huoltopistettä ei tarvinnut liian kauan odottaa. Toisessa kilometrissä olikin sitten pikku aamiaisleivonnaista, kolmannessa taas viiniä. Alue on punaviineistään kuuluisaa, joten maistiaiset olivat läpi matkan, paria poikkeusta lukuunotamatta, nimenomaan punkkua. Ja näitä tastingejä oli ainakin 20, osa kertakäyttömukeista, osa viinilaseista tarjottuna. Koska ilma ei ollut kovin helteinen, riitti myös vesi ja sitä olikin tarjolla todella kiitettävästi, puolen litran pulloissa.

Ruokahuollosta ei medocilaisia voi moittia liioin. Kun normaalisti tarjolla on banaania, ei sitä täälläkään unohdettu. Mukaan oli kuitenkin ympätty myös appelsiinia ja omenaa. Toki lisäksi oli tarjolla rusinoita, rypäleitä, suolapähkinöitä, sipsejä, erilaisia keksejä, patépatonkipaloja. Ja näitä huoltopisteitä oli ainakin yhtä paljon kuin viinitiloja, riittävästi siis. 39 kilometrin kohdalla kuitenkin pamahti kunnolla. Huoltopisteen pöytä notkui vasta-avattuja ostereita, joita sopi maistella sitruunan ja valkoviinin kera. Vain kilometri tästä ja vuorossa oli grillattua entrecotea, härän välikyljystä, juuri sopivan mediumiksi kypsennettynä. Kilometri ennen maalia oli viimeisen viinin vuoro ja maliintulolahjaksi sai mitalin viereen pullollisen punaviiniä puulaatikkoon pakattuna.

Myös ohjelmaa matkalla riitti. En laskenut bändien ja muiden esiintyjien määrää, mutta oli niitä varmasti yli 30. Mieleen jäi ennen kaikkea nainen, joka soitti viulua ja lauloi jotain omituista laulua samalla. Annoin lentopusun, sain takaisin hymyn.

Miten juoksu ja viininjuonti sitten sopivat toistensa kavereiksi? Luulisi että hapan viini tökkäisee vatsasta takaisin kuin trampoliinista, mutta ei. Ei sinne päinkään. Tosin ainakin itse join runsaasti myös laimentavaa vettä, sillä jokaisen tarjotun viinin äärellä vietin tovin maistellen. Kun maraton on kuin 42 kilometriä pitkät bileet, ei siinä ehdi tylsistyä. Usein tulee jossain vaiheessa seinä vastaan, mutta täällä vain odotti, että mitäpä seuraavaksi. Terveellistä tai ei, niin hauskaa ainakin. 

Aikaa tuhlasin maisteluissa varmaan yhteensä puolisen tuntia, sillä ensimmäistä kertaa maratoonarin urallani ylitin viiden tunnin rajan. En usko että maailman kovimmat maratoonarit tulevat tänne juoksemaan, vaikka voittaja pinkookin joka vuosi reippaasti alle kolmen tunnin. Oma sijoitukseni oli tuhannen luokkaa, kun se yleensä tämän kokoluokan juoksuissa on 4000. Suuri massa tuli siis takanani maaliin ja voipa olla, että siellä ne bileet vasta olivatkin.

Jos inhoat juoksemista, mutta pidät viinistä, mene Medociin juoksemaan. Jos inhoat viiniä, mutta rakastat juoksemista, mene Medociin juoksemaan. Jos nautit sekä juoksemisesta, että viinistä, on tämä tapahtuma unelmiesi täyttymys!

Elokuun 12. 2017 oli ikimuistoinen kelinsä puolesta, joten siinäkin jäi muisteltavaa. Kokeneimmatkaan maratoonarit eivät muistaneet kisan jälkeen vastaavaa. Startti ammuttiin kello 15 ja aurinko paistoi mukavasti, lämpötila vähän reilut 20. Ilmassa oli reippaasti kosteutta, joten hiki puski nopeasti pintaan. Vähitellen keli lämpeni hellelukemiin ja ilmankosteus lisääntyi, ainakin hien määrästä päätellen. Kova keli, mutta ihan mukava. Sitten alkoi tapahtua. Kello 19 saapui Kiira- myrsky päälle ja puhalsi paikoin tuulta 30 metriä sekunnissa ja vettä kuin saavista kaataen, osin vaakaan. Ukkonen toi mukanaan oman mausteensa välähdyksineen jyrinöineen. Puita kaatuili reitille, roskiksia lenteli ja juomamukit saivat kyytiä. Onneksi kenellekään ei sattunut mitään, vaikka lähellä taisi muutamaan otteeseen olla. Omassa juoksussani tuo sade alko Lauttasaaren sillan loppupäässä. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten lopulta myrsky teki omaan juoksuuni vain hyvää.

Tällä kertaa lähdin juoksemaan 4.30 jäniksenä, yhtenä viiden porukassa. Paikka on haastava, sillä koko matka pitäisi jaksaa tasaista vauhtia, notkahduksiin ei juurikaan ole varaa ja toisaalta yllättävät voimanpuuskatkin pitäisi pitää kurissa. Jaksoin tätä 34 kilometriä, jolloin oli pakko ottaa jänislippu selästä ja päästää muut jänikset jatkamaan keskenään. Kaksi kilometriä myöhemmin ymmärsin mistä pieni hyytymiseni johtui ja sain bajamajasta siihen helpotuksen. Yllättäen voimani palasivat lyhyen istahduksen aikana ja aloin ottaa karanneita jäniskumppaneita kiinni. Aivan en siinä onnistunut, mutta oma loppuaikani oli silti tasan 4.30, reilu minuutti alkuperäisen suunnitelman perässä. Ei ihan huonosti, varsinkin kun viimeistä edellinen kilometrini oli koko kisan nopein.

Juoksu tuntui kokonaisuutena erinomaiselta. Vaikka välillä hyydyinkin hiukan, kuten asiaan kuuluu, sain viimeisellä vitosella sellaisen buustin, ettei paremmasta väliä. Tuntui että juoksin kuin maailmanennätysmenijä. Minnekään ei sattunut ja voimaa riitti. Kun tulin maaliin, olin aidosti hyvällä tuulella. Tavoitteeni on aina tulla maaliin tyytyväisenä ja tällä kertaa se todellakin toteutui. Lisää tätä vielä kahteen seuraavaan starttiin Medocissa ja Reykjavikissa.

Tämä HCM oli oman maratoonarin urani 25:s täysmaraton. Tälle 12 kuukauden urakalle se oli numero 10. Ensimmäiseni juoksin vuonna 2006, joten keskivauhti on ollut noin 2,5 maraa vuodessa, tosin tämä viimeinen vuosi nostaa keskiarvoa aikalailla. Kaikki juoksuni olen tahkonnut neljän ja viiden tunnin väliin, lukuunottamatta yhtä nelosen alitusta Budapestissä 2010. Aina välillä tulee pohdittua, että onko tässä mitään järkeä. Toisaalta jos tässä jotain harrastaa, niin ei tämä kestävyysliikunta ihan tyhmimmästä päästä ole. Kun ikää tulee lisää, mutta ajat säilyvät samoina, on kai suhteellinen kunto aina vain parempi. Ehkä se on lopulta aika hyvä vaihtoehto, ainakin parempi kuin moni muu. Kohdallani tapahtumiin osallistuminen kannustaa myös harjoittelemaan, joten vaikka joka juoksun jälkeen saattaakin tuntua siltä ettei enää, niin jo seuraavana aamuna on uudet suunnitelmat. Kohti Medocia siis, enää neljä viikkoa odotusta!

Tapahtumapäivä osui tänä vuonna heinäkuun ensimmäiselle päivälle. Sääennuste ei ehkä ollut ihan paras, mutta eipä ollut myöskään ensimmäinen kerta kun se oli väärässä. Starttihetkellä paistoi aurinko ja lämpöä oli sopiva parisenkymmentä. Matkan varrella pilvet toivat armahtavaa viilennystä ja maaliin tuullessani, 4.40 kohdalla olikin jo aivan pilvistä, mutta yhä sateetonta. Olosuhteet olivat kesäisen mukavat joten reitin alkuun ja loppuun, kaupunkialueelle oli kerääntynyt paljon väkeä seuraamaan tätä ja muita saman viikonlopun tapahtumia.

Tämän vuoden Paavo Nurmi marathon oli jo tapahtuman 26. vuosikerta. Ei siis ihme että homma tuntuu Turussa toimivan varsin osaavasti. 3000 juoksijaa kympillä, puolikkaalla ja koko marathonilla mahtuivat helposti alueelle. Kympin lähtö oli vieläpä viisaasti neljän tunnin kohdalla, joten lopussa viimeinen maratoonari ja viimeinen kympin taivaltaja pääsivät suunnilleen samaan maalintulohetkeen. Kisatoimisto on aivan lähtöalueen vieressä, samoin stadiontilat, joissa on myös tavaransäilytys, josta ehkä ainoa pikku miinus ja kehittämisehdotus. Kun on kiertänyt suuria ja pieniä tapahtumia ympäriinsä niin tuntuu kovin suomalaisen kansankotimaiselta, ellei suorastaan sinisilmäiseltä jättää reput stadionin penkeille, vain näennäisen valvonnan varaan. Ei sinne toki kuulukaan mitään arvokasta jättää, vartioitu tai ei, mutta ehkä nykymaailmassa kannattaisi tämän kokoluokan tapahtumassa varautua kaikenlaiseen ikäväänkin. Ikävä kyllä.

Stadionin sisääntulotasolla oli myös ruokatarjoilu, jossa erityismaininnan saa Varsinaissuomen vihannesviljelijät kurkkuineen ja tomaatteineen. Ihan parasta maratonin jälkeen ottaa suuhunsa happaman makea kotimainen tomaatti. Kiitos sinne. Koko huolto toimi muutenkin oivallisesti. Ensimmäistä kertaa pysähdyin myös ensiapupisteellä kun nännilaastari oli irronnut ja nänni saanut vuotavan hankauman. Apu löytyi ja matka jatkui.

Lähdin juoksuun ajatuksella: ”neljä tuntia puhki”. No, turhaan yritin. Alan pikemminkin palata tähän neljän ja puolen tunnin maratoonari- ajatukseen. Eikä siinä mitään. Lähdin kuitenkin neljän tunnin jänisten matkaan ja taisin tehdä siinä virheen. Alku oli liian kova; sen kertoi ranteesta Polarilla napattu keskisyke, joka puolivälissä kieppui 150 tuntumassa. Taitaa olla liikaa muutamaa kuukautta alle viisikymppiselle, sillä ensimmäisen puolikkaan 2.05 vaihtui toisen osan tuskaiseksi 2.35:ksi. Vaikka en aikaa varsinaisesti yritäkään, niin onhan se nyt kumma ettei tällä treenimäärällä pääse kahta kiekkaa samaan tahtiin.

Kevät ja alkukesä ovat olleet toki melko raskaita. Aloitin urakan Helsingissä Helsinki city runilla, toukokuun puolivälissä. Siitä vain viikko Oulun Terwaan, tästä viikko Nuts Karhunkierrokseen 31km Rukalla, josta puolestaan jopa kaksi viikkoa Helsinki half maratonille. Sen jälkeen meni vain viikko Forssan suvi-iltaan ja kaksi tähän Turun tapahtumaan. Nyt taidan hiukan lepuuttaa, jotta jaksan vielä kolme seuraavaa: Helsinki City Marathonin, Maraton du Medocin ja Reykjavik Autmn Marathonin. 

Uskon että levossa kunto paranee ja kaipaan toisaalta myös lyhyitä, hiukan kovempitempoisia lenkkejä. Parin viikon chillailun jälkeen on muutama viikko aikaa intervalleihin, pyöräilyyn, uimiseen, halonhakkuuseen… ja nukkumiseen.

Forssan Suvi-ilta oli juoksusarjani kahdeksas maraton. Edellisen aika oli ollut sen verran hyvä, että ajatus neljän tunnin alittamisesta häilyi jossain mielen sopukoissa. Reitti olisi melko helppo, sillä liikoja nousuja tai laskuja ei tähän perinteiseen Hämäläistapahtumaan mahtuisi. Kuuma keli murskasi kuitenkin haaveen urani toisesta nelosen alituksesta, mutta alle viiteen pääsisin varmuudella. Yli viittä tuntia ei vielä ole koskaan mennyt, tosin olen melko varma että sekin on edessä, todennäköisesti ainakin syyskuisella Medocin maratonilla.

Ennakkotiedoissa on lukenut, että Suvi-illan yleisö on jopa riehakasta, joten tunnelmaa ja kannustusta riittäisi. Tätä en suorastaan havainnut normaalia enempää, mutta paikalla oleva yleisö oli kyllä varsin mukavan oloista. Erityisesti paluumatkan omakotitaloalueelle oli pystytetty kisastudioita, joissa erilaiset porukat viettivät mukavaa lauantaipäivää tai alkuiltaa.

Olin valmistautunut juoksuun mielestäni hyvin. Tankkaus oli onnistunut ja lepoakin tarpeeksi takana. Päätin lähteä neljän tunnin jänisten matkaan ja suunnitelma oli ohittaa heidät ennen loppua. Toisin kuitenkin kävi, sillä Forssan Suvi-ilta olikin kohdallani yllättävä. Sain jälleen kerran kokea, että maratonin juoksussa mikään ei ole ennalta päätettävissä. Puolivälin aikani oli sentään vielä ihan hyvä 2.03. Toinen puolikas olikin sitten luku sinänsä.

Ongelmani alkoivat kummallisesti jo alkukilometreillä. Jostain kumman syystä kone ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin toivotusti, vaan päässä alkoi pyöriä ja kaikki keskittyminen meni siihen, että pysyin ylipäätään tolpillani. Pelastuksen toi ensimmäinen juomapiste noin viiden kilometrin paikkeilla. Pysähdyin siinä ja join kaikessa rauhassa. Se auttoi ja seuraavat 30 km oli aivan normaalia maratonjuoksua, kunnes vatsa päätti toisin. 

Tässä hellejuoksussa olin juonut erittäin runsaasti ja huollon tarjoama urheilujuoma, Dexal ei ehkä sopinut minulle parhaiten. Vatsassa kiersi ja väänsi niin, että aloin etsiä kuumeisesti Bajamajaa. Siinä vaiheessa niitä ei kuitenkaan löytynyt. 37 km kohdalla vatsanväänne alkoi olla jo lähes sietämätöntä. Neuvokas maratoonari punnitsi vaihtoehtoja: Laskeako housuun? EI! Mennäkö puskaan? Ei ehkä sentään! Koputtaako jonkun oveen? Jep!

Pelastava piha oli 39 km kohdalla, jossa isohko porukka oli pystyttänyt kisastudion. Pyysin lupaa lainata hiukan wc-tiloja ja sain sen. Kiitos ystävälliselle forssalaisporukalle tästä, toivottavasti toin palan lisähauskuutta iltaanne. Julkisuudestani oli tässä se ilo, että rouva sai nimmarini ja kuvan kännykkäänsä poseeraamassa helpottunut ilme kasvoillani. Tässä tilanteessa auttoi vain huumori, jota todellakin tarvittiin. Ehdotin ettei porukka ainakan tekisi reseptiikkani mukaisia ruokia, joita itse olin syönyt. Seuraus siitä johti tieni heidän vessaansa.

Pääsin lopulta kunnialla maaliin, mutta jopa 4.30 jänis oli saapunut ensin.

Suvi-ilta on tapahtumana varsin hauska. Hämäläisen rentoa meininkiä kelpaa seurata ja tapahtuman järjestelyt olivat varsin mallikkaat. Juomapisteitä oli tarpeeksi, numeroiden nouto jouhevaa ja opastuskin riittävää. No, ehkä täälläkin viimeiset juoksijat, joihin itsekin lukeuduin  joutuivat menemään viime kilometrit muun liikenteen kanssa samoilla väylillä.

Reitti oli Forssassa varsin simppeli. Pienen kaupunkikierroksen jälkeen juostiin suoraa maantietä noin kymmenen kilometriä, palattiin muutaman koukkauksen kautta takaisin ja siitä sitten uudelleen samalle kierrokselle ja lopuksi urheilupuiston stadionin maalikierrokselle. Myötätuulinen, helteinen Tammelan suora oli varsin kuumottava kokemus ja varsinkin ensimmäisen kierroksen liikenneruuhka heti juoksijoiden vieressä oli hiukan tylsä, mutta ymmärrettävästi liikenteenkin pitää soljua, vaikka maraton järjestetäänkin. 

Forssassa tarjottiin myös ruoka juoksun jälkeen. Samalla tarjottiin yhteistyökumppaneiden tuotteita. Ateria oli katettu jäähalliin, jossa oli myös tapahtumalava palkintojenjakoineen ja myös numeroiden nouto ennakko-ohjelmineen. Pieni jäähalli toimi hyvin tällaiseen vaikka juoksun jälkeen jyrkkien rappusten laskeutuminen kaukaloon ei ehkä helpointa olekaan. Ja ruoka oli lisäksi varsin hyvää.

Kokonaisuutena Suvi-ilta oli ihan mallikas tapahtuma. Maratonin lisäksi juostut kymppi ja puolikas lisäsivät väkimäärän reiluun kahteentuhanteen, joten ihan pikkutapahtuma ei tämäkään ole. Urheilupuiston tilat toimivat hyvin ja riittävä määrä väkeä töissä takasi kaiken toimivuuden. Nyt on Vorssa koettu ja katse on jo Paavo Nurmi- maratonissa. Jospa ilma olisikin vähän viileämpi ja voisin taas hakea neljän tunnin haamurajan alitusta.

Matkustin Ouluun Helsingistä junalla säästääkseni rahaa ja ollakseni ekologisempi kuin lentokonetta käyttäen. Ja lopulta aikaakaan junamatkaan ei kulu paljon enempää kuin maratonin verran, kuusi tuntia. Lentoaika turvatarkastuksineen kaikkineen olisi sekin helposti kolmen tuntia. Sitä paitsi junalla on erittäin mukavaa matkustaa. Meno on tasaista, palveluita löytyy ja matka taittuu. No, junan vessa ei ehkä ollut kaikkein siisteimmässä kunnossa, mutta bajamajoihin tottunut maratoonari kestää sen helposti. Ensimmäinen suunnitelmani oli kylläkin lentää Ouluun, mutta onneksi valitsin toisin, sillä Oulun kentälle ei päässyt lauantain aamutuimaan laskeutumaan sakean sumun vuoksi.

Juoksun aamu sarasti sumuisena, mutta hyvissä ajoin ennen puolenpäivän starttia alkoi aurinko lämmittää. Poikkeuksellisen kylmä kevät oli melkein normaalilukemissa, noin kolmessatoista asteessa. Kylmä, mereltä vihmova kevättuuli jäähdytti kuitenkin polvia sen verran, että harkitsin pitkään pitkiä housuja shortsien sijaan. On kuitenkin toukokuu, joten lyhyillä mentiin. Pitkät hihat sentään jätin, ihan järkevästi päälle. Keli oli siis melkein täydellinen juoksuun, ehkä jopa ennätyksen metsästykseen, vaikka en enää haaveilekaan neljän tunnin alituksista. Kuntoni on toki kohdillaan kuuden maratonin ja muiden treenien ansiosta, mutta olin silti yllättynyt ajastani 4.07. Taitaa olla maratoonarin urani kakkostulos. Ainoa nelosen alitus tapahtui budapestissä 2008 ja oli 3.59.27! Kelin anataman hyödyn lisäksi aikaparannus edellisiin verrattuna on varmaan peruja viikkoa aikaisemmin juostusta, suhteellisen rivakasta puolikkaasta.

Terwamaraton oli hyvin järjestetty tapahtuma. Kaikkiaan osallistujia kymppiin, puolikkaaseen ja maratoniin oli noin 2000, joten ihan pikkutapahtumasta ei ole kyse. Koko matkan juoksijoita oli noin 200. Tällainen vaatii organisaatiolta paljon väkeä ja vaikutti siltä että oululaiset ovat ottaneet tapahtuman omakseen ja talkooväkeä riittää. Maraton juostiin kahden kierroksen lenkkeinä ja varsinkin toisen kiekan lopuksi alkoi talkooväen ote ehkä hiukan herpaantua, kun juoksijoiden sekaan päästettiin polkupyöriä ja jalankulkijoita. Autot pidettiin sentään kiitettävästi pois radalta, joten hyvä niin.

Huolto toimi erittäin hyvin ja ansaitsee erityiskiitokset. Juomapaikkoja oli yhteensä 11, joka on enemmän kuin tarpeeksi. Tarjolla oli juomia, banaania, rusinaa ja kurkkua. Lisäksi toisen kierroksen aluksi kouraan lykättiin energiageeli, joka tuossa kohdassa onkin hyvä apu. Huollon riittävyydestä ei kenenkään maratoonarin juoksu ollut siis kiinni. Kun joka pisteellä oli lisäksi bajamaja sitä tarvitseville, voisi sanoa että homma oli nappiin järjestetty.

Terwamaratonin reitti alkoi Oulun keskustan kupeessa sijaitsevalta Raatin stadionilta. Siitä juostiin Nallikarin kärkeen ja Oulujokea seuraten kymmenisen kilometriä itään palaten toista rantaa takaisin stadionille. Tämä lenkki oli puolikkaan mittainen, joten maratoonarit saivat kunnian juosta sen kaksi kertaa. Nousuja ei pahemmin ole, joten juoksu sujuu täällä melko helposti.

Itse en varsinaisesti pidä kahden kierroksen maratoneista, mutta kieltämättä sillä on puolensa. Oheistapahtumien järjestäminen on näppärää, huolto toimii tehokkaasti ja yleisöystävällistäkin se on. Pienessä kaupungissa yhden lenkin maraton menisi lisäksi turhan kauas kaupunkialueesta, joten olen hyväksynyt myös nämä tapahtumat kalenteriini. Eikä se kahden kierroksen tikittäminen ole mitään verrattuna hallissa juostuun 105 kierrokseen.

Reittivalinnoissa ihmettelen hiukan sitä ettei Oulun nähtävyyksiä esitellä juurikaan. Nallikarin kärki nähtiin, mutta olisihan se ollut mukavaa jos juoksu olisi ohittanut legendaarisen Toripolliisin ja siinä samalla Kauppahallin, vanhat aittamakasiinit ja Torinrannan, piipahtanut Rotuaarilla ja näyttäytynyt näin myös keskustassa liikkuvalle kansalle. Monet maratonit ovat oiva sightseeing ja kyllähän Oulussakin varmaan nähtävää riittäisi.

Kokonaisuutena Terwamaraton on varsin suositeltava tapahtuma. Kaupunki on mukava ja ihmiset ystävällisiä. Maratonin järjestelyt numerolapun noudosta maliintuloon asti on hoidettu hyvin. Kiitokset paikalliselle Namikalle ja kaikille vapaaehtoisille. Toukokuinen ajankohta on monille juoksijoille varmasti hyvä, mutta säiden oikuttelevuus näinkin pohjoisessa saattaa olla haastavaa. Toisaalta monen juoksuhullun maratonkausi voisi alkaa täältä, kelistä riippumatta. Tästä edetään kohti kesää.

Kuuden tapahtuman jälkeen kilometrejä on kertynyt 252 ja rapiat päälle. Sporttijuomaa ja vettä on matkan varrella tullut lipitettyä yhteensä parisenkymmentä litraa ja banaania natusteltua pari kiloa. Energiageelit olen jättänyt muiden nautittaviksi. Kaloreita olen polttanut reilusti, noin 20000, joka tarkoittaa kymmenen päivän perusaineenvaihduntaani. Jos olisin kerännyt tarvittavat lisäkalorit pizzalla, olisi niitä pitänyt popsia yli 20 kappaletta. Fazerin sinistä suklaata olisi mennyt vähän alle 20 levyä, big macejä 40 tai keskiolutta 50 litraa!!! Näiden kuuden tapahtuman energiankulutuksen saavuttaakseni olisin tarvinnut kymmenen ylimääräistä löhöpäivää, nauttien sinä aikana äsken mainitut eväät ja vähän päälle, olenhan toki tankannutkin. Juosten tähän tuhlailuun on kulunut alle 30 tuntia!

Juomapaikoilla olen piipahtanut reilut 50 kertaa, joten kiitoksiakin on tullut juomien tarjoajille jaettua. Mutta sanotaan nyt vielä kerran: ilman teitä tämä harrastus olisi hankalaa, ellei mahdotonta. Kiitos, thank you, tack, gracias, merci, efcharistó.

Myös lentokilometrejä on tullut haalittua. Ekologisesti ajattelevalle ihmiselle vähän jopa huonon omantunnon kustannuksella: Ateena, Las Palmas, Malta, Pariisi…ja takaisin, yhteensä noin 25000 km. Autossakin olen istunut noin 3000 kilometriä: Ålesund ja Pori… onneksi sentään vähäpäästöisessä. Ja olihan siinä välissä myös laivamatka Turusta Tukholmaan ja takaisin.

Reissaamista on kertynyt myös ajallisesti ottaen aikalailla. Toki osa matkoista on ollut lomaa ja rentoutumista, osa kevyttä työntekoa ja onpa siinä etsitty uusia elämyksiäkin. Ennen muuta kaikkiin matkoihin on liittynyt maratonin juokseminen, tapahtumaan valmistautuminen ja palauttava rentoilu. Joka tapauksessa kotoa on oltu poissa aika paljon: 27 päivää. Näin laskettuna yksi maraton on vienyt aikaa keskimäärin neljä ja puoli päivää, vajaan viiden juoksutunnin sijaan. Rankka harrastus! Kiitokset Päiville matkaseurasta, olisihan tässä saattanut tulla muuten välillä koti-ikävä.

Kävin puolimatkan kuntotestissä. Valmentajani Lari Salaman kanssa menimme jälleen kerran Pasilan Fix-testausasemalle ja tarkastimme kuntoni nykytilan verrattuna marraskuiseen, juuri ennen Ateenaa tehtyyn testiin. Kuten puoli vuotta sitten, niin nytkin tehtiin fillaritesti ja kehonkoostumusmittaus. Mitään radikaalia muutosta ei ollut tapahtunut. Ei voi väittää kunnon juurikaan parantuneen, ei myöskään heikentyneen. 

Onko sitten normaalia kausivahtelua kun rasvaa oli kertynyt puolisen kiloa lisää, mutta samalla lihasmassaa puolitoista? Käsiin ei lisälihaksia ollut tullut vaan nimenomaan jalkoihin ja keskivartaloon. Se tarkoittanee sitä, että myös kevyttempoinen rasitus kasvattaa lihasmassaa, kunhan kerta-annos on riittävä.

Pyörätestissä jaksoin 15 sekuntia edellistä pidempään, mutta maksimisykkeeni jäi huomattavasti alemmaksi kuin viimeksi. Tässäkin saattaa näytellä osaansa päivän kunto, mutta ennen muuta matalasykkeinen treeni. Rauhallisella sykkeellä poljetut palkit olivat entistä pidempiä, kun taas vauhtikestävyys- ja maksimisykealueet hiukan lyhyempiä.

Jos haluan parantaa aikojani maratonilla, pitää nyt normilenkkien lisäksi puskea hiukan intervallimäkitreenirääkkejä. Taidanpa hiukan haluta, vaikka en enää neljän tunnin alitukseen uskokaan.

Ennen Ranskaan lähtöä hain myös lääkäriltä luvan juosta Ranskassa, kuten siellä vaaditaan. Ihan hyvä, sillä tulipa verenpaine mitattua, keuhkot kuunneltua ja ottipa vielä sydänfilminkin. Vaikka urheilulääketieteeseen erikoistunut lääkäri Katja Mjösund sanoi, ettei ihan näin usein ole välttämättä kaikkein terveellisintä juosta maratoneja, kehaisi kuitenkin projektiani hauskaksi tavaksi käyttää viimeinen vuosi ennen 50-vuotispäivää. Harrastus on kuulemma huomattavasti parempi kuin vaikkapa tupakointi tai jatkuva ryypiskely. Katsastus on nyt suoritettu ja rekisteriote leimattu. Olen siis fyysisesti terve ja riski kaatua sydänpysähdykseen kesken neljäkakkosen on olematon.

Kun pohdin tulevia kisojani, tiedän ettei aikaa mene läheskään näin paljon, ellen sitten innostu jäämään paikkakunnille juoksujen jälkeen. Luvassa on vielä neljä tapahtumaa Suomessa: Oulu, Forssa, Turku ja Helsinki, sekä kaksi ulkomailla: Medoc ja Reykjavik. Jos tähänastiset tapahtumat ovatkin olleet uniikkeja, hienoja elämyksiä, on tulevaisuus varmasti samaa sarjaa. Suomen tapahtumat ovat kukin omanlaisiaan ja kesä, joka meillä on kannattaa kokea täällä. Nuo kaksi viimeistä taas. Medoc, ranskalainen gourmetmaraton ja kruununa Reykjavikin maisemissa juostava syysmaraton, juuri ennen 50-vuotispäivääni tuovat tälle vuodelle toivottavasti parhaan sinetin. Näitä odotellessa.

Ennakkovalmistelut kohdallani tein kuten muuallakin, paitsi että Ranskan lainsäädäntö vaatii juoksijoita hankkimaan lääkärintodistuksen juoksun turvallisuuden takeeksi. Kävin siis lääkärillä. Julkinen sektori ei tällaisia lappuja kirjoita, joten jouduin menemään yksityiselle, jossa sainkin varsin pätevää palvelua, valitsemaltani lääkäriltä. Todistuksessa pitää tarkasti lukea, että kyseinen atleetti voi osallistua maratonkilpailuun tapahtumassa. Ei siis riitä jos paperissa lukee ”osallistua maratonille” tai ”juosta maratonin”. Sanamuoto on tärkeä ja siksi onkin hyvä hankkia kaavake tapahtumajärjestäjän nettisivuilta. Minulle tämä onneksi kävi ilmi kun skannasin kyseisen paperin myöhemmin juostavan Medocin maratonin ilmoittautumisen liitteeksi, eikä sitä ensin hyväksytty. Vasta versio 2 oli riittävä. En tiedä mitä olsi tapahtunut jos mukana olisi ollut vain ykkösversio, jossa sama tieto esitettiin hieman eri sanoin. Olisin varmasti törmännyt ”sääntöranskaan”.

Kaikki juoksijat oli siis tarkastettu ennen kilpailua. Tästä huolimatta ensimmäinen, pillit päällä juoksijoita sivuun ujeltava ambulanssi ohitti minut jo neljän kilometrin kohdalla. Uupunut juoksija oli tuupertunut Louvren kulmalle ja sai siinä ensiapua. Kun juoksijoita on lähes 60 000, on varmasti avuntarvitsijoitakin paljon. Ambulansseja tuli ja meni enemmän kuin missään muualla. Seassa oli ambulanssimönkkäriä ja lääkäriprätkää. Toki kelikin oli kova, kisan päättyessä kesäiset 26 astetta ja pilvetön taivas, joten nesteytys oli tärkeää ja sitä eivät näemmä kaikki aina muista. 

Pariisi toimii julkisen liikenteensä osalta hyvin. Metrokartta on kattava ja junia menee riittävästi. Näinpä numerolappujen nouto ja messuilla käynti oli helppoa, vaikka paikka ei ihan ytimessä ollutkaan. Itse messut olivat suuret noin 200 näytteilleasettajansa ansiosta. Ja toki kävijöitäkin oli kolmeen päivään kuin Helsingin kirjamessuilla konsanaan.

Olin valinnut majapaikkani huolella, läheltä Riemukaarta, tällä kertaa Airbnb:n välityksellä. Se oli kaukoviisautta, sillä juoksun startti oli Champs Elyseellä, tuolla legendaarisella kadulla Pariisin sydämessä. Hintalappu hotellille tuolla alueella olisi ollut huimaava, kun nyt selvittiin satasella yötä kohti. 

Nippu tärkeitä nähtävyyksiä käytiin reitin varrella läpi ohi juoksemalla: Champs Elysee, Riemukaari, Louvre, Eiffeltorni, Notre Dame, Seine… Pariisissa näitä riittää, jopa niin paljon ettei niitä enää huomaa maailman tunnetuimmiksi turistikohteiksi. Hieno, maailmanluokan kaupunki, ei voi muuta sanoa.

Reitti kulki yhtenä kierroksena ensin kaupunkialueella, sitten puistomaisemmassa kaupunginosassa, palatakseen taas keskustaan. Lopussa vielä koukkaus keskustan vieressä olevalla puistoalueella ja sitten maaliintulo yhdelle Riemukaarelta lähtevistä bulevardeista. Kokonaisuus oli melko tasainen ja keli hieno, joten ei ihme että voittaja teki maailmanluokan ajan 2.06. Itselläni ei mennyt ihan yhtä lujaa, osin sen takia että juutuin ruuhkaan, osin melko lämpöisen iltapäivän ansiosta. Enkä ole ihan kahden tunnin juoksija muutenkaan, vaan laitapa kahden tunnin menijä viiden tunnin vauhtiin. Saattaisi käydä heikosti. No, nautinpa Pariisin keväästä täysin rinnoin hiukan alle viiden tunnin ajallani.

Järjestelyt olivat massiivisia, niinkuin tällaiselle tapahtumalle kuuluukin. Jokaisella virkistysasemalla oli tarjolla veden lisäksi myös banaania, appelsiinia, sokeripaloja ja rusinoita, loppumatkasta myös pientä suolaista. Urheilujuoma loisti poissaolollaan, lukuunottamatta yhtä, pientä Isotonic-stoppia. Tyhjille pulloille oli roskiksia enemmän kuin tarpeeksi ja olipa siellä myös biojäteastioita appelsiinin- ja banaaninkuorille. Silti virkistäytymispisteet olivat niljakkaan liukkaita, joten tarkkana piti olla. Olisi ikävää reväyttää paikat liukastumalla ja keskeyttää sen takia.

Ennakkoon olin kuullut että bändejä tai muita viihdepisteitä olisi peräti 100. No, ehkä se oli vähän liioiteltua, mutta oli niitä silti ainakin 50, eli enemmän kuin yksi jokaista kilometriä kohti. Oli rokkibändiä, rumpuryhmää, räppäriä, torvibändiä, dj:tä. Varsin kiva kattaus siis.

Yksi asia järjestäjillä oli hiukan hakusessa: vessafasiliteetit. Kun kymmenet tuhannet ennakkoon nestettä sisäänsä tankanneet juoksijat tulevat lähtöalueelle, siinä tarvitaan toinenkin bajamaja. Täällä niitä oli toki varattu jonkin verran, mutta ei varmasti juurikaan enempää kuin Helsinki City Marathonilla, jossa sielläkin on aina jonoja. Juoksijat oli jaettu lähtöryhmiin ja startti kesti puolitoista tuntia, mutta silti vessaan jonottaminen vei luvattoman pitkään. Tietysti myös paperi oli lopussa ja pönttö erittäin epämiellyttävässä kunnossa. Ehkäpä miehille tarkoitettuja pisuaareja voisi olla reilusti, olihan osallistujista 3/4 miesten sarjalaisia.

Elämyksenä Pariisi oli minulle uudenlainen. Kuudes maraton 12 maratonin sarjassa vaati ehkä tällaisen tapahtuman, jossa mennään korkealta ja kovaa. Tapahtuman mittasuhteet olivat jotain käsittämätöntä: 57000 juoksija, joiden tullessa paikalle kaupunki sulkee merkittävimpiä katujaan. 21000 ulkomaalaista juoksijaa tuo varmasti rahaa sen verran että kannattaa. Lisäksi on vielä kannustusjoukot, jotka varmasti tuplaavat kisakävijämäärän. 

Ehkäpä meilläkin tapahtumat alkaisivat kasvaa ja olla merkittäviä matkailun edistäjiä jos myös kaupungit saataisiin tosissaan panostamaan asiaan. Meillä aina selitellään erilaisilla syillä, mutta tosiasia on, että jos Pariisi voi sulkea Champs Elyseensä, ei Mannerheimintiemme väliaikainen katkaiseminen voi olla sekään kovin hankalaa.

Kuusi maratonia juostu, kuusi jäljellä. Jaksaa, jaksaa!!!

Viides juoksuni ja kaikkiaan 20:s maratonini osui maaliskuulle ja tapahtumapaikaksi löytyi Malta. Tuloslistaa selatessani huomasin, ettei kovin moni suomalainen ollut tätä tapahtumaa vielä löytänyt, liekö syynä sitten paras hiihtokausi kotimaassa, Lahden kisat vai onko maaliskuu muuten vain hankala aika vuodesta juosta maraton. Niin tai näin, mielestäni tämä oli mitä paras varaslähtö suomalaiseen kevääseen: lämpötila kisapäivänä leppoisat 18 astetta, lievää tuulta ja aurinkoa puolipilviseltä taivaalta. Kelin puolesta mieleen tuli aivan Suomen kesä.

Maltan maraton on juostu jo 32 kertaa, joten luulisi järjestäjien hallitsevan asiansa. Ja tottavie, kaikki toimikin kuten odottaa sopi. Juoksunumerot haettiin hyvässä järjestyksessä Meridien- hotellista, joka toimi myös kisatoimistona ja palkintojenjakopaikkana. Se oli kuitenkin aivan toisella puolella Slieman kaupunkia, kuin tapahtuman maaliintulo ja itse säpinä. Sponsoreiden järjestämää messutapahtumaa ei ollut lainkaan, joten numeron nouto oli todellakin vain sitä itseään. 

Vaikka luulisi että yhteistyökumppanit haluaisivat näkyä myös myyntipöydillään, en varsinaisesti jäänyt kaipaamaan alennusmyyntiverkkareita, joten jääköön messut ensi kertaan. Numeron nouto lähtöä edeltävänä iltana kävellen oli toki hyvää lämmittelyä itse juoksuun, toisaalta kaukana järjestettävä palkintoseremonia jäikin sitten näkemättä. Muutama tunti 42 kilometrin juoksun jälkeen ei ollut suurta inspiraatiota hankkiutua takaisin muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Meridieniin.

Täysmaratoniin Maltalla osallistui 900 maratoonaria. Reitti kulki niin, että lähtö tapahtui noin kymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta Mdinan kaupungista. Sen ympäristössä taitettiin ensimmäinen puolikas ja vähän päälle. Alamäkivoittoisan kiemurtelun jälkeen lähdettiin kohti pääkaupunki Vallettaa ja sen kupeessa sijaitsevaa Sliemaa, jonka rannalla maalialue sijaitsi. Kokonaisuudessaan laskua oli 200 metriä, joten siinä suhteessa kaikki kivasti. 

Erikoisen startista teki lähtöaika: 7.30 sunnuntaiaamuna. Ja vieläpä kaukana maalialueesta, jonka lähellä hotellimmekin sijaitsi. Tämä tarkoitti sitä, että bussiin kohti lähtöaluetta istahdettiin jo kuuden maissa. Haasteellista aamupalan syömisen kannalta. Varauduin kupillisella vahvaa kahvia, parilla banaanilla, palalla leipää, pullollisella urheilujuomaa ja muutamalla suklaakonvehdilla. Ajatus oli, että matkan varrella varmasti saisi lisää banaania ja nestettä nyt ainakin. Huolto oli kuitenkin syömisen suhteen varsin vaatimatonta, joten puolikkaan kohdalla alkoi nälkä hiukan kurnia vatsan pohjalla. En kanna yleensä mukanani energiageelejä, mutta joudun ehkä muuttamaan tapojani tältä osin. Ehkäpä keitän geelini itse, jotta maku olisi kohdallaan.

Huolto itsessään oli järjestetty ihan mallikkaasti jos tarjontaa ei ota huomioon. Mukana oli paikallisia koululaisia ja kehitysvammaisten ryhmiä, jotka jakoivat vettä, vettä, vettä. No, muutamalla paikalla myös vahvaa urheilujuomaa pikkupulloista, ja raikastavia pesusieniä. Ainoa matkan varrella tarjottava syötävä olivat appelsiininlohkot, joiden vuoro tuli vasta noin 35 kilometrin kohdalla. Maku oli raikas, mutta nälkää se ei vienyt. Lisäksi kulku edellä menneiden jättämän appelsiininkuorimaton yli vaati varovaisuutta, joka toki vauhdin puolesta tässä kohtaa oli melkein itsestäänselvyys.

Maratonin kanssa enimmäkseen samalla reitillä järjestettiin myös puolimaraton. Sen startti oli 9.15 eli vajaa kaksi tuntia pitkänmatkalaisten jälkeen. Porukkaa oli saatu kasaan yli 3000, joten kokonaisuudessaan tapahtuma oli ihan kelpo kokoluokkaa. Puolikkaalle oli houkuteltu väkeä myös kävelemään, joten lopulta letka venyi aikamoiseksi.

Kun olin juossut 26 kilometriä tapahtui kummallinen juttu. Yhtäkkiä joka paikka oli täynnä kävelijöitä. Niitä oli edessä, takana, ympärillä. Heitä oli niin paljon, että juoksija joutui pujottelemaan vähän liikaakin päästäkseen ohi. Tunnelma oli toki hyvä, karnevaalimainenkin. Joukossa oli erilaisia naamiaisasuja ritareista Tähtien sota- hahmoihin. Kävelijät eivät valitettavasti osanneet ottaa huomioon, että joku saattaisi kulkea kovempaa ja haluta ohi. Kun kolmenkympin seinä häämöttää muutaman kilometrin päässä, alkaa valitettavasti väistely vähän tympiä. Annan kuitenkin anteeksi, sillä kävelyporukka tuntui todella nauttivan ja pitävän hauskaa.

Hauskanpidossa auttoivat lukuisat bändit. Jostain syystä täällä oli runsaasti erilaisia, torvipainotteisia ryhmiä, mutta toki myös rokkibändejä. Vajaan 30 kilometrin kohdalla mieleeni painui ”Johnny B Good”-rokkia soittava bändi, jonka jälkeen vain parinsadan metrin päässä toinen pumppu tulkitsemassa Pink Floydia. 

Maltalaiset eivät ehkä aivan ole ottaneet maratontapahtumaa omakseen. Tästä kielii mielestäni ainakin se, että liikenne kulki juoksijoiden kanssa samoilla reiteillä. Ei välttämättä tunnu hyvältä hengittää pakokaasuja kun juoksee matelevan autojonon vieressä. Varovaisuuteen liikenteen kanssa oli kehotettu ja sitä kannattikin noudattaa, vaikka maltalaiset autoilijat eivät taida pahimpia rämäpäitä ollakaan. Toki joitain katuja oli suljettu, mutta ilmeisesti saarella ei koeta tarpeelliseksi koko reitin antamista juoksijoille. Vai olisiko se peräti mahdotonta?

Toinen seikka, mikä kiinnitti huomioni oli paikallisen yleisön vähyys. Yleensä tällaiset tapahtumat vetävät väkeä reitin varrelle, mutta Maltalla sitä oli todella vähän, lukuunottamatta paria viimeistä kilometriä turistivoittoisella Slieman rantakadulla. Oliko sitten niin, että kiinnostuneet olivat joko töissä tapahtumassa tai osallistuivat itse maratoniin? Luulisi, että ulkomaalaisia vetävä tapahtuma olisi kiinnostava myös paikallisten silmissä, onhan turismi yksi Maltan tärkeimpiä tulonlähteitä.

Kokonaisuutena Maltan maratonista jäi erittäin hyvä maku. Paikka, ilmasto, reitin profiili, huoltoporukan riittävyys, opastukset, niin ihmisten kuin varusteidenkin kuljetusten toimiminen, maaliintulossa juoksijoiden huomiointi… Muutamia pikku viilauksia ja tapahtuma olisi yksi parhaista missä olen ollut. Saattaa olla, että tulen tänne vielä uudelleen, mutta juostaan nyt ensin jäljellä olevat seitsemän haastetta. Pariisi, täältä tullaan!

Juoksu alkoi 195 metriä ennen maliviivaa, suunnilleen kahdensadan metrin juoksijoiden starttipaikalta. Ero pikapyrähdykseen oli se, että matka jatkui, jatkui ja jatkui. Eikä vauhtikaan ihan samaa tainnut olla. Kuitenkin maalialueella oleva laskuri oli armollinen, sillä jokainen saavutettu täysi kierros antoi edellistä pienemmän lukeman. Varsinkin alkumatka taittui vauhdikkasti ja tuntui siltä, että tästähän selvitään, vieläpä huippuajalla. Puolimatkan jälkeen, kun kierroslukema oli vieläkin viidenkymmenen hujakoilla, alkoi totuus nostaa päätään: maraton on aina maraton, juostiin se sitten missä tahansa. Vauhti hidastui, kuten muuallakin. Syke nousi, kuten muuallakin. Jalkoihin tuli kramppeja, kuten muuallakin. Ja samalla, maali lähestyi kierros kierrokselta ja kilometri kilometrilta…kuten muuallakin. Mutta loppuaika oli kohdallani sen saman 4.50 kuin kolmessa aikaisemmassakin juoksussa.

Tämä oli ensimmäinen hallimaratonini, muttei välttämättä viimeinen. Kun ulkona on pimeää, märkää ja kylmää, ovat hallin olosuhteet puolestaan varsin tasaiset. Jatkuva 17 asteen tasalämpö, tuulettomuus, taattu sateeton keli ja erittäin stabiili reittiprofiili takaavat osaltaan sen että maratoonari voi valmistautua ja keskittyä oman tekemiseensä. Etukäteen on helppoa suunnitella vauhtinsa ja sen tarkkailu vasta helppoa onkin. Eri juttu sitten, että jaksaako suunnitelmassa pysyä.

400 metrin sykli on katu- ja maantiemaratoneihin tottuneelle lyhyt. Jos normaalisti pääsee juomaan, syömään tai vaikka tarpeilleen neljän-viiden kilometrin välein, on radalla huoltoa tarjolla käytännössä koko ajan. Ei välttämättä huono asia, varsinkaan viimeisillä kilometreillä. Porissa huolto oli hoidettu varsin mallikkaasti, joten siinäkin suhteessa homma toimi.

Tässä lyhyessä kierroksessa on toki huonokin puolensa. Maisema ei pahemmin vaihtele ja se betonimaalaus takakaarteessa tulee kovinkin tutuksi. Onneksi hallissa pelattiin kuitenkin jalkapalloa, joten ympärillä oli sentään muutakin kuin betoniseinät.

Kun samansuuntaista kaarretta juostaan tuntikaupalla, saattaa se tuntua jaloissa. En ole varma olisinko kärsinyt polvivaivoista muualla, mutta täällä sisäkaarteen puoleiselle, vasemmalle polvelle joutui pari kertaa mainitsemaan, ettei tarvitsisi vihmoa. No tottelihan se.

Juoksin Poria edeltävän maratonin Kanarialla vain kaksi viikkoa aikaisemmin. Pelko siitä, että palautumisaika olisi liian lyhyt, oli olemassa. Olin toki levännyt ja ottanut varsin lungisti koko kahden viikon pätkän, mutta ehkä se sittenkin tuntui, ei niinkään fyysisenä kipuna, kuin energiatason hiipumisena. Onneksi mukana matkassa oli minua valmentanut Lari, joka jaksoi tsempata koko matkan ja olla vielä kuskina paluumatkan pidemmän pätkän. Nyt on aika levätä ja alkaa valmistautua seuraavan reissuun, maaliskuun alun Maltan marathoniin.